En taasen tiedä hakkaisinko seinään omaa otsaluutani, vai kenties jonkun toisen.
Terapiasessio oli sanalla sanoen outo.
Olin oikeastaan aika hyvällä tuulella terapiaan mennessäni, mutta sen jälkeen on vitutus hiipinyt salakavalasti seuralaisekseni.
Terapeutti kysyi, olenko ollut masentunut vauva.
No jaa-a. Paha sanoa, kun ensimmäiset muistikuvani ovat jostain vuodelta '81-'82 ja se varsinainen vauvaikä taisi vierähtää ohi 70-luvulla. Mistä minä tiedän millainen vauva minä olen ollut. Huutava ja haiseva tissiposki, veikkaisin. Sellaisiahan vauvat useimmiten ovat.
Masentuneista vauvoista tulee useimmiten masentuneita aikuisia, Täti selitti ja kuulosti korvissani niin hillittömän freudilaiselta, että purin huultani etten olisi tirskahtanut hihittämään.
Toisinaan ihan oikeasti ihmetyttää itseänikin tämä depressiohapatus. Osalle se tuntuu olevan jokin itsekorostuksen väline aivan kuten kaikenmaailman design-roju tai kalliit autot. Osa tuntuu tehneen siitä itselleen elämäntavan ja jonkun saatanan filosofian. Ja sitten olen minä, joka haluaa päästä siitä vaan nopeasti ja mielellään lopullisesti eroon.
Helppoahan se olisi varmaan myötäillä ja todeta, että joo, minä olin tosiaan ihan vitun masentunut vauva ja eksistentialistinen kriisini alkoi, kun minut väkivalloin kiskottiin kohdusta maaliskuiseen pakkaseen ja lykättiin johonkin saatanan kolhoosiasuntolaan viettämään ensimmäisiä elinvuosiani, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että tässä on mahdollisesti, jopa todennäköisestikin, kyse jostain muusta.
Kuten siitä, että en vaan ehkä osaa.
Minkä vitun takia sen syyn pitäisi löytyä lapsuudesta? Ei minua ole koskaan piesty tai laiminlyöty lapsena. Myönnetään, pikkusiskon syntymä vähän kuusivuotiasta vitutti, kun ei ollutkaan enää se nuorin ja lellityin, mutta ei se nyt saatana olla ketään aikuisuuteen asti voi painaa. Luulen vauvanakin saaneeni ihan riittävästi tissiä ja katsekontaktia äidiltä. Ja varmaan on paapottu ja hellitty ja hierottu koliikista pinkeää masua että olisi suolinkaisella kivampi olla.
En epäile hetkeäkään etteikö varhaislapsuuteni ja leikki-ikäni olisi ollut kerrassaan loistavaa.
Sitten voisin ostaa teorian niine luineen ja lihoineen, jos olisin kasvanut maakellarissa pelkkiä kastematoja syöden ja vailla sosiaalisia kontakteja ja päässyt pakoon vasta täysi-ikäisenä, mutta ei se nyt ihan niin tainnut mennä.
