Taas näitä päiviä, kun alkaa loppua usko ja kärsivällisyys.
Roskia viedessä seisoin pitkään kadunvarressa ja mietin josko vain kävelisin huitsunvittuun ja jättäisin lopun porukan miettimään tekemisiään ja tekemättä jättämisiään, kun yhden sietokyky ylittyi.
Minua raivostuttaa se, ettei minulla ole mahdollisuutta omaan elämään. Että minun oletetaan osallistuvan kaikenlaiseen yhdentekevään säätämiseen ja seurustelevan ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään yhteistä minun kanssani ja joiden älyllinen kapasiteetti ei riitä kuin kevyen paskan jauhamiseen.
Tänään pitäisi lähteä Kakslahkeisen ystävien kanssa elokuviin katsomaan jotain hollywoodscheissea, josta en ole valmis maksamaan yhdeksää euroa. Tai edes euroa. Sitten pitäisi mennä jonnekin istumaan iltaa. Rupattelemaan.
Mitä vitun rupateltavaa minulla on itseäni kymmenen vuotta nuorempien kanssa? Olen todennut jo monta kertaa, ettei mitään ja siltikin vaan pitäisi osallistua. Mieluummin osallistuisin vaikkapa lobotomiaan.
Kaiken tämän kukkuraksi Kakslahkeinen on saanut päähänsä järjestää jonkin sortin kekkerit kuun viimeiselle viikonlopulle. Täällä meillä. Vaikka koko vitun talo on yhtä paskainen ja jo pelkkä pihan ruokkoaminen ei ole lähimainkaan valmis.
Vittu joo.
On kai sanomattakin selvää, etten ole taas nukkunut pariin viikkoon.
