Mittavaa moraalista krapulaa ja eksistentialistista kriisiä potiessani olen tullut siihen tulokseen, että lopetan viinan kanssa läträämisen ennen kuin olen kunnolla edes aloittanut.
En ole koskaan ryypännyt suruuni, päinvastoin. Hyvät fiilikset vain valitettavasti kääntyvät jumalattoman huonoiksi aina seuraavana päivänä, koska minussa asuu pieni, mutta jumalattoman sitkeä kännitorspo, joka ei vaan osaa olla ihmisiksi.
Onhan se hetkellisesti hassua, kun tanssii pöydillä, pussailee puolituttuja naisihmisiä ja jauhaa loputtomasti omista tisseistään, mutta se on myös pysyvästi ihan helvetin tyhmää ja lapsellista. Teini-ikäni meni epäilemättä hukkaan, kun en pussikaljoitellut kaupungilla, mutta aikuisikäni menee peruuttamattomasti pilalle, jos teinimeininki ei lopu nyt heti ja tykkänään.
Olen hillitty, huumorintajuinen ja kiltti ihminen selvin päin. Kännissä en.
Kännissä olen äänekäs, liian estoton ja loppuviimein myös äärimmäisen paskaa seuraa ja huono ystävä, sillä puhun läpiä päähäni, lupailen kuun ja planeetat taivaalta ja sitten en lupauksiani kuitenkaan pidä.
Viina ei maistu mitenkään erityisen hyvältä suussani, joten voin hyvillä mielin juoda vaikka mehua.
Että sellaista.
Lopuksi vielä kollektiivinen anteeksipyyntö.
Ei tule toistumaan.
