Tiistaisen Cops-tyylisen jännitysnäytelmän jälkeen ei olekaan tapahtunut mitään mainittavaa.
Tai ainakaan mitään tavallisesta poikkeavaa.
Unettomia öitä. Terapiasessio, jonka jälkeen tahdoin ryömiä maan alle nuolemaan haavojani. Vesisadetta. Koiran kusetusta. Kolposkopia, joka sai minut jännäämään onko syöpä vaiko eikö.
Koiraa olenkin kytännyt silmä kovana. Hoivaako se tavallista enemmän? Onko masu pyöristynyt vai joko kohta on kakkahätä? Onko se paksuna, vai eikö se ole?
Vaikka eihän sitä vielä voi tietää. Viimeisestä astutuksesta on vasta viikko.
Tarvitsen ehdottomasti koiranpentuterapiaa. Se on mahdollisesti parasta maailmassa.
Menet lattialle selällesi makaamaan ja sitten joku päästää tusinan verran suloisia pieniä karvapalleroita kimppuusi. Innosta vipattavia pikkuhäntiä! Kosteita pieniä neniä! Vikinää ja tomeraa haukkua! Naskalihampaita! Suukkoja! Pusuja! Naurunkiherrystä!
Hakkaa traumaterapiat mennen tullen.
