Tämä on nähtävästi taas niitä päiviä, kun mitään ei tapahdu.
Heräsin kukonlaulun aikaan, tai itseasiassa jo kauan ennen sitä, täynnä virtaa. Ihan suotta. Kahdeksan tuntia olen huilinut vailla mitään järkevää puuhastelua.
No, olisin tietysti voinut auttaa Äitiä ja Mummia siivoamisessa, mutta tuskinpa tuota siivottavaa olisi kolmelle riittänyt muutoinkin aina niin siistissä huushollissa. Pihalle en uskalla lähteä mestaroimaan, vaikka omenapuut selkeästikin ovat olleet leikkauksen puutteessa koko lupaavaan alkuun ehtineen uuden vuosituhannen. Eivät ole minun puitani, en koske ilman lupaa. Itseasiassa en uskalla edes ehdottaa leikkausta. Mummi repiii takuulla pelihousunsa, jos vihjaan että vähän voisi karsia.
Ja nyt sitten koko porukka päätti vielä liueta Kirkonkylälle maitokauppaan.
Ainoa puolikiinnostava toimi on käpytikan puuhastelut yläkerran parvekkeelta käsin.
Mielipuoli lintu on hakannut yhtäjaksoisesti päätään vanhaan mäntyyn jo kolme tuntia.
Luulisi tekevän jo kipeää.
