Ovathan nämä alkukesän yöt omalla tavallaan kauniita.
Ainakin jos ikkunasta ulos tuijotellessaan ei erehdy ajattelemaan mitään, saati muistelemaan menneitä.
Minä kun en vain näemmä osa olla märehtimättä menneitä ja kauhistelematta sitä, mitä mahdollisesti tuleman pitää. En osaa olla jossittelematta.
Että mitä jos en koskaan olisi kuunnellut nyt jo edesmennyttä ystävääni ja olisin lähtenyt kävelemään, kun suhdetta Kakslahkeisen kanssa oli takana vasta pari kuukautta. Mitä jos emme olisi menneet kihloihin. Entä jos olisin jäänyt palaamatta Suomeen viime syksynä.
Mitä jos, entä jos.
Selväähän se on, että tämä suhde on tukevasti karikolla ja epätoivoisesti tässä äyskäröidään sisään tulvivaa vettä yli laidan, jottei koko paska uppoaisi. Taisteluväsymys vain nostaa päätään. Joka saatanan päivä ruoskin itseäni pysymään kaidalla tiellä, vaikka mieleni tekisi maksaa takaisin korkojen kera.
Ja joka helvetin yö Kakslahkeisen nukahdettua mietin, että josko hyppäisin vain junaan ja lähtisin tieheni.
Mutta minnekäs minä osaisin mennä.
Kaikesta huolimatta sängyssäni tuhisee nytkin rakkain ystäväni. Kihlattuni.
Tuhisee ja maiskuttaa suutaan.
Ja minä tuijotan ikkunasta pihalle ja katselen miten aamu valkenee.
Kunhan päivä tuosta kirkastuu ja lämpenee, käyn hakemassa lähikaupasta pillimehua ja lähden taas ajelulle. Huudatan rokkia ja katselen miten matkamittariin pyörähtää taas uusi tuhatluku.
